"Positiivisuuden" kääntöpuoli

Meikäläinen on pienestä muksusta asti ollut isän positiivisuus opissa ja olenkin äärimmäisen kiitollinen isälleni siitä, että nykyisin elämässäni pyrin näkemään kaikessa asioiden valoisan puolen. (Terkkuja isukille! Tiedän, että luet tätä ;) ) Olen onnekas, että olen saanut eväät positiiviseen ajatteluun lapsuudesta saakka. Uskon vahvasti, että positiiviseen ajatteluun pyrkiminen on tehnyt elämästäni helpompaa ja iloisempaa ja tulee tekemään sitä jatkossakin.

Mutta minunkaltaiselleni muiden miellyttämiseen ja liialliseen kiltteyteen taipuvaiselle positiivisuuden korostamisessa vaarana on ansa johon itsekin olen kompastunut. Itse asiassa, tämä blogikin syntyi osaksi vastareaktiona omalle yltiöpositiivisuudelleni. Sille, että yksinkertaisesti väsähdin olemaan koko ajan niin v***n "positiivinen".

Kirjoitin positiivinen lainausmerkeissä, koska sillä kulissilla, mitä itse ylläpidin (ja toki ajaudun ylläpitämään toisinaan vieläkin), ei ole mitään tekemistä todellisen positiivisen ajattelun kanssa.

Katsokaas kun tällaiset minunkaltaiseni "liian kiltit", perfektionistit ovat kasvaessaan oppineet, että muille ei saa tuottaa pahaa mieltä ja omat negatiiviset tunteensa voi tunkea sinne minne aurinko ei paista. Jos joku sanoi minulle puoli vuotta sitten, että "Keskity positiivisiin asioihin!" niin minä kuulin oman filtterini läpi, että "Ei sulla ole oikeutta olla surullinen. Sullahan on kaikki hyvin! Olet huono, kun et osaa keskittyä positiivisiin asioihin".

Voi kun silloinen minä olisi voinut lukea tämän tekstin. Omien tunteidensa sivuuttaminen on kaukana positiivisesta ajattelusta. Se, että mieli on maassa, surettaa tai masentaa, ei tee ihmisestä sen huonompaa kuin muistakaan. Sitä paitsi, olen huomannut, että väsyneenä ja stressaantuneena mieli nostaa muutenkin negatiivisia ajatuksia herkemmin pintaan, mutta se on täysin inhimillistä. Positiivisen ajattelun tavoitteena ei ole estää meitä tuntemasta, tai huomioimasta realiteetteja, vaan näkemään asioiden valoisat puolet, ylläpitää toivoa ja saada meidät uskomaan mahdollisuuksiimme.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kannattaa pyrkiä keskittymään elämässä kiitollisuuteen ja myönteisiin asioihin, koska se ruokkii myönteisten asioiden saamista elämään. Mutta me, joilla on muutenkin tapana vähätellä itseämme, tunteitamme ja tarpeitamme, sekä pyrkiä jatkuvasti täyttämään muiden ihmisten tarpeita, on tärkeää muistaa, että on täysin inhimillistä ja oikeutettua tuntea ja ilmaista omia tunteitaan. Ei sillä ole merkitystä vaikka joskus eksyy ajattelemaan asioiden negatiivisia puolia, voin nimittäin kertoa salaisuuden: Kaikki meistä tekee niin.

Sillä on huomattavasti enemmän merkitystä mihin ajatuksiin päätämme keskittyä. Ja vaikka kävisikin niin, että huomaisi keskittyvänsä negatiivisiin asioihin, ei se tee kenestäkään huonompaa ihmistä. Enemmän se kertoo siitä, millaiseen ajatteluun meitä on opetettu erilaisten auktoriteettien ja median taholta.

Pyrkikäämme siis keskittymään ajatuksiin, jotka tuottavat meille iloa, mutta ei sivuuteta tai tukahduteta ajatuksia, jotka nostavat esiin surua ja vihaa. Niitäkin on tärkeä kuunnella, koska ne yrittävät kertoa meille jotain.

Kilpirauhasen vajaatoiminnasta

(HUOM! Minulla ei ole diagnosoitu kilpirauhasen vajaatoimintaa, mutta koska oireeni viittaavat niin vahvasti kilpirauhashormonien toimintahäiriöön, käytän sitä nimikettä kuvaamaan oirevyyhtiäni. Muistathan kuitenkin olla kriittinen tekstejäni lukiessasi, koska osa tiedoistani perustuu ei-vielä-tieteellisesti-oikeaksi todistettuun tietoon.)

Täältä löytyy Marraskuussa kirjoittamani postaus kilpirauhasasioihin liittyen.

Vuoden vaihteessa, edellisen kilppariin liittyvän kirjoitukseni jälkeen, aloin olemaan psyykkisesti niin lopussa, että aloin itsekin kallistumaan siihen suuntaan, että ongelmieni ydinlähde on tosiaan mieleni ja kaikki fyysiset oireeni ovat masennuksen psykosomaattisia oireita. Lisäksi olin miettinyt syy-seuraus -suhteita omalle voinnilleni jo niin pitkään, että väsähdin edes ajattelemaan koko asiaa ja terveydenhuollon kautta minua kehotettiinkin vaan luottamaan terapiaprosessiin ja olemaan stressaamatta omaa vointiani.

Se oli huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty: Lamaavan väsymyksen aiheuttaman toimintakyvyttömyyden myötä sitä on nimittäin tullut vietettyä aika monia tunteja yksin oman päänsä sisällä. Koska väsymystäni on jatkunut jo niin pitkään, välillä mieleeni on hiipinyt ajatus, että mitä jos tulen olemaan tällainen zombi koko loppuelämäni? Etten jaksa enää koskaan tehdä muuta kuin nukkua. Sellaista elämää en halua elää. Ei kukaan halua.

Tällaisissa tilanteissa olen yrittänyt muistuttaa itseäni siitä, että ne ovat vain ajatuksia, eivät faktoja. Vaikka välillä tuntuu, ettei toivoa enää ole, se ei ole totta. Uskon, että minulla on tälle maailmalle vielä niin paljon annettavaa, etten hevillä suostu luovuttamaan.

Niinpä kevät hujahti masennuksen hoitoon keskittyen, eli lähinnä terapiassa  käyden ja psykiatrin kehotuksesta väkisin itseäni aktivoiden. Ystävien näkeminen ja muu kiva tekeminen luonnollisesti tuottivat iloa elämääni, mutta väsymystilaani se ei parantanut laisinkaan, päinvastoin. Myöskin kognitiiviset toimintoni kuten muisti, ajattelu ja keskittymiskyky toimivat edelleen hyvin takkuisesti. Unohtelen kesken lauseen mistä olin puhumassa, ajatteluni tuntuu olevan kuin suossa juoksua, eikä bloginkaan kirjoittaminen ole useista yrityksistä huolimatta oikein onnistunut (varsinkin kun tähän lisätään vaativuuteni omaa toimintaani kohtaan).

Kuulosteltua itseäni useamman kuukauden ja juteltuani muutaman kilpirauhasongelmaisen kanssa, olen tullut jälleen siihen lopputulokseen, ettei masennus ole primääriongelmani, vaan seurausta fyysisistä oireistani: väsymyksestä ja voimattomuudesta elää normaalia elämää. Oireeni viittaavat hyvin vahvasti kilpirauhashormonien toimintahäiriöön ja siksi olenkin jatkanut asian selvittelyä, siitäkin huolimatta, että minua hoitaneiden lääkäreiden mielestä olen "vain" masentunut.

Mieli on pitkästä aikaa toiveikas. Raportoin asiasta lisää tulevan syksyn aikana, joten kilppariasioista kiinnostuneet: Stay tuned! :)

Huomaa minut! Huomaa minut! Huomaathan minut!?

(Ihan alkuun haluan kiittää sinua T, keskustorin laidalla joitakin viikkoja sitten sattumalta käymästämme keskustelusta! Sain siitä tarvittavaa kannustusta ja innostusta taas kirjoittaa ja muutenkin paljon toivoa parempaan huomiseen. Kiitos siis sinulle! <3)

Suorittaja- ja perfektionisti-Roosa pääsivät valloilleen joiksikin kuukausiksi, joten postausväli pääsi karkaamaan pitkäksi. Oon sattunut välillisesti kuulemaan, että jokunen ihminen on jopa odottanut postauksia, joten on jopa vähän huono omatunto tästä. Ja hei iso kiitos teille jotka olette lukeneet raapustuksiani! Ette usko kuinka hyvä mieli tulee siitä, että joku on oikeesti saanut teksteistä jotain. Se kannustaa myöskin jatkamaan kirjoittamista. :)  Kuulisin mielelläni myös mielipiteitä, ajatuksia, tuntemuksia ja kokemuksia mitä teksteistä herää, joten saa tulla suoraan puhumaan tai voi kommentoida tekstien alle! :)

Olen sattunut myös kuulemaan, että joku on pitänyt blogiani puhtaasti huomionhakuisuutena ja olen tosi kiitollinen, että kuulin tästä, koska sain siitä kipinän tämän kertaiseen tekstiin. Jäin nimittäin miettimään tätä asiaa hieman itseänikin isommassa mittakaavassa..

Mistä huomionhakuisuus itseasiassa kertoo ja onko se pelkästään huono asia? Eikös huomatuksi tuleminen ole jokaisen ihmisen perustarve? Ja jos huomionhakuisuus menee jollakulla överiksi, voisiko hänelle kenties ystävällisesti kertoa siitä? Voihan olla ettei henkilö itse edes tiedosta tätä piirrettä itsessään, tai mitä jos huomionhakuisuuden taustalla onkin esimerkiksi yksinäisyyttä. Eikös me kaikki itsestämme ja elämästämme somettavat ihmiset enemmän tai vähemmän haeta julkaisuillemme (esim. kuville itsestämme) huomiota? Voisiko huomionhaku olla myös tarvetta, että joku välittäisi?

Ennen kuin aloitin blogin kirjoittamisen ja itse asiassa jokaista tekstiä julkaistessani, olen ankarasti miettinyt juuri tätä kyseistä asiaa. Että kirjoitanko vain siksi, että saisin huomion itseeni vai voisiko tekstien jakamisesta olla hyötyä jollekulle? Mietin asiaa siksi, että minäkin olen vain ihminen, eli minäkin kaipaan välillä huomiota itselleni ja tunteilleni. Ehkä jopa enemmän kuin keskiverto ihminen, en tiedä.

Minä kuulun niihin ihmisiin, joiden on vaikea tuoda omia tarpeitaan esille puhumalla. Joskus huomion tarve kuitenkin kasvaa niin suureksi, että yritän täyttää sitä epäsuorasti. Minulla on esimerkiksi tapana julkaista Facebookissa biisejä, joiden lyriikat kuvaavat sen hetkistä tunnetilaani. Joskus päivitän profiilikuvani ja koen mielihyvää kun se saa tykkäyksiä. Niin kauan kun tällainen huomionhakuisuuteni ei aiheuta kellekään haittaa, ei siinä mielestäni ole mitään väärää.

Itseäni varten olen kirjoittanut päiväkirjoja mielensisäisestä maailmastani säännöllisen epäsäännöllisesti yli 10 vuotta. Päiväkirja on se minne vuodatan kaiken mitä mielessäni liikkuu, myös sellaisen jolla ei ole mitään painoarvoa. Syyt miksi aloin päiväkirjani lisäksi jälleen kirjoittamaan julkisesti, perustelin ensimmäisessä postauksessa ja tein sen ennen kaikkea itseäni varten. En halua kirjoittaa blogia, mikäli aiheutan sillä itselleni tai jollekulle muulle haittaa, MUTTA haluan jakaa ajatuksiani, koska uskon, että niistä voi olla jollekulle apua. Alkaen minusta itsestäni ja siitä, että uhmaan itseeni kohdistuvaa häpeää ja omia pelkojani.

Eli haenko blogillani huomiota? Kyllä! Haen huomiota asioille joista kirjoitan. Asioille, joista koen tärkeäksi pitää meteliä. Kirjoitan omista kokemuksistani, koska muiden kokemuksista en voi tietää. Pyrin siihen, että teksteissäni on joku muu pointti kun se, että joku huomaisi minut. Mutta jos ei ole, niin en pyydä sitä anteeksi.

Voihan olla, että joskus minäkin haluan vain tulla huomatuksi.

Uupunut mieli tarvitsee aikaa ja tilaa palautumiseen

"Ensin menee muisti, se pätkii. Sitten oikein mikään ei tuota iloa, kaikesta löytyy mutkun ja sitkun. Kavereitakin tulee välteltyä, jottei joudu kasvokkain oman pahan olon kanssa. Ajatukset ovat jäässä. Näennäisesti tehokkaan oloinen ihminen ei saakaan mitään kovin järkevää aikaan. Kyynisyys iskee. Itsetunto heikkenee.

Jossain vaiheessa alkavat myös fyysiset oireet. Sydän hakkaa, rintaa ahdistaa. Oksettaa, huimaa – tulee etsittyä netistä paniikkihäiriön oireita. Aikataulut ahdistavat niin, etteivät jalat enää suostu toimimaan.

Fyysiset oireet pakottavat pysähtymään, kroppaa ei voi enää huijata pitempään. Mieli ei hyväksy asiaa kuitenkaan vieläkään. ”En voi jäädä sairaslomalle – mitä muut ajattelevat. Kuinka ikinä voin palata töihin. Selviän varmasti tästäkin päivästä kun vain yritän.” Jo valmiiksi huonossa tilanteessa on vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Masennus alkaa vallata mieltä."
lähde

Syksyisen sairaanhoitajan tapaamisen jälkeen jäin työstäni kahden viikon sairaslomalle. Työ, jossa tehtäväni on pitkälti ratkaista ongelmia, ja välittää ihmisille hyvää fiilistä, oli muuttunut raskaaksi. Tuntui kuin olisin taantunut vuorovaikutustaidoiltani kiukuttelevan uhmaikäisen tasolle. Motivaatio ennen kovasti rakastamaani työtä kohtaan oli kadoksissa ja koin valtavaa huonommuuden tunnetta siitä kuinka huonosti tein työni ja siitä, kuinka vaikutan olemuksellani työkavereihini. Olin jatkuvasti itkuinen, enkä pystynyt enää hillitsemään itseäni julkisilla paikoilla vaan purskahdin itkuun mm. aamubussissa.

"Fyysiset oireet pakottavat pysähtymään, kroppaa ei voi enää huijata pitempään. Mieli ei hyväksy asiaa kuitenkaan vieläkään."

Loman tarkoituksena oli kerätä voimia, jotta jaksaisin alkaa selvittämään ja ratkaisemaan syitä, jotka uupumiseeni johtivat. Valitettavasti tehtävä ei ollutkaan aivan niin helppo kuin olin ajatellut. Vaikka fyysisesti otinkin rennosti ja yritin tehdä itselleni mieluisia asioita, kuten tapasin kavereita ja kävelytin kämppikseni koiraa, näin jälkikäteen olen tajunnut, että psyykkisesti en osannut rauhoittua. En uskaltanut pysähtyä kuuntelemaan omia ajatuksiani, koska aina kun sen tein, minut valtasi suunnaton ahdistus, jonka syytä en osannut itse selittää.

Loman jälkeen palasin töihin hieman paremmassa kunnossa. Päänsisäiset ongelmat eivät kuitenkaan olleet kadonneet mihinkään ja pian kaikki alkoi taas tuntumaan pahalta. Välillä tunsin meneväni töihin vain pakenemaan ongelmiani, joiden selvittämiseen minulla ei vapaa-ajalla enää riittänyt voimia. Työskentelen sen verran vastuullisessa asemassa, että poissaoloni aiheuttaa väkisin uudelleen järjestelyjä ja sen vuoksi olin luonut päässäni ajatuksen, etten_voi_olla_poissa_töistä. Tämä lisäsi ahdistusta vaan entisestään.

Alkuvuodesta tulin kuitenkin viimein siihen lopputulokseen, etten voi enää jatkaa näin. Oivalsin, että jos en itse ota vastuuta omasta voinnistani ja laita sitä etusijalle, ei sitä tule tekemään kukaan muukaan. Kun tein itseni kanssa päätöksen, etten voi enää jatkaa näin, päässäni tapahtui jotain. Olin niin pitkään sinnitellyt töissä, karsien elämästäni kaiken muun, että jo pelkkä tieto siitä, että asiat muuttuvat, toi valoa uupumustunnelin päähän. Aloin taas hymyilemään! Ihmiset sanoivat, että olen kuin uusi ihminen. Se oli hämmentävää, ja aloin jo pohtimaan josko loman pitäminen olikin huono ajatus. Työpäivien jälkeinen väsymys kuitenkin muistutti minua siitä, ettei tässä nyt vielä olla lähelläkään sellaista hyvinvointia, jonka haluan itselleni saavuttaa. Muutamassa viikossa työpaikallani tehtiin järjestelyitä ja jäin uudelleen lomalle Helmikuussa 2017.

Ja tässä sitä nyt ollaan. Hieman hukassa kaiken suhteen, samanaikaisesti innoissaan ja peloissaan mitä tuleman pitää. Nyt on aika nollata tilanne, levätä, harrastaa itsetutkiskelua ja alkaa taas elämään sitä elämää, mikä tekee minut onnelliseksi. Aika näyttää mitä se tarkoittaa. :)


Lähteet ja inspis:

Yle: Työuupumuksesta toipuminen on hidasta mutta varmasti mahdollista

Pikkuhiljaa hiipivä väsymyshelvetti

Ootko sä koskaan ajatellut, että voisit ihan tíiätkö.. olla vaan?"

Viisas pikkusiskoni kysyi tätä minulta joskus ollessani yläasteikäinen. Siskoni on minua kolme vuotta nuorempi ja oli itse tuolloin ala-asteella. Terveisiä rakkaalle siukille, jos luet tätä! Olet todella viisas ja yksi elämäni tärkeimmistä tukipilareista! <3

Muistan ensimmäisen kerran valittaneeni väsymystäni lukion terveystarkastuksessa eli noin 8-9 vuotta sitten. Silloin lääkäri ohjeisti katsomaan vähemmän TV:tä iltaisin. Seuraavat muistot syvästä väsymyksestä muistan ammattikorkeakouluajoilta kun en meinannut pysyä tunneilla hereillä. Kuittasin väsymyksen syyksi liian vähäisen nukkumiseen, vaikka nukkuminen ei koskaan tuntunut täysin poistavan väsymystä. Opiskeluaikoinani sairastuin myös syömishäiriöön, jolla on varmasti myös osansa uupumuksen syntymisessä. Siitä tulossa oma postauksensa myöhemmin.

Työelämään siirryttyäni muistan väsymyskausia, jotka tulivat muutaman kuukauden välein, koko ajan pikkuhiljaa pahentuen. Muokkasin ruokavaliotani, treenitottumuksiani ja yritin parantaa unenlaatua ja -pituutta milloin milläkin konstein. Joka kerta keksiessäni uuden syyn väsymykselleni sain virtapiikin, joka vahvisti ajatustani siitä että ratkaisu oli löytynyt. Milloin se oli gluteenin, milloin maitotuotteiden pois jättäminen, milloin liian vähäinen hiilareiden saanti, milloin liian vähäiset yöunet... You name it! Psyykkiset syyt eivät tuolloin käyneet mielessänikään, koska mullahan oli kaikki elämässäni tosi hyvin!

Vuoden 2015 Maaliskuussa synttäreideni aikaan kyllästyin lopullisesti siihen, että löysin itseni tasaisin väliajoin uupumuksen partaalta. Koska en tiennyt oliko ongelmieni ydin psyykkiset ongelmat, jotka ovat muuttuneet fyysisiksi, vai fyysiset, jotka ovat muuttuneet psyykkisiksi, hankin ulkopuolista apua molempiin. Näin päädyin sekä funktionaalisen ravintoasiantuntijan, että psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle.

2015 kesällä kävin funktionaalisen ravintoasiantuntijan juttusilla. Funkkarilla teettämieni testien perusteella kilpirauhashormoneissani oli epätasapainoa. Testitulosten näkeminen oli minulle helpotus, koska T3 ja rT3 hormonien epätasapaino, oli selitys kilpirauhasen vajaatoiminnan oireilleni (palelu, alhainen ruumiinlämpö, väsymys.. jne). Funkkarini selitti minulle asian jotakuinkin näin:

"Sun kilpirauhanen näyttäis toimivan normaalisti, joten sulla ei ole varsinaisesti kilpirauhasen vajaatoimintaa. Ongelma on kudostasolla, jossa kilpirauhasen varastohormoni T4:n pitäisi muuntua aktiiviseksi T3 hormoniksi, mutta sulla se muuntuu liikaa passiiviseksi rT3 hormoniksi syystä X. Tän takia, sulla on kilpirauhasen vajaatoiminnan oireet, vaikka itse kilpirauhanen toimii normaalisti."

Mutta mikä se syy X voisikaan olla? Kortisolilabran mukaan, joku/ jotkut asiat kuormitti mun elimistöä aika kovasti. Vielä tässäkin vaiheessa olin aivan varma, että syy on jossain ruokavaliossani. Laitettiin funkkarin ohjeistuksella ravintolisäasiani viimeisen päälle kuntoon ja jäätiin odottamaan piristymistä. Sellainen jälleen tulikin, mutta valitettavasti vain hetkellisesti.

Koska terveyskeskuksessa olivat menneet paperit sekaisin, pääsin ensimmäistä kertaa psykiatrisen sairaanhoitajan juttusille vasta 2015 uuden vuoden aattona. Tämän jälkeen kävin juttelemassa hänen kanssaan pari kuukautta ja noin seitsemännellä käynnillä ilmoitin olevani kunnossa, enkä enää kokenut tarvitsevani keskusteluapua. Tästä muutaman kuukauden päästä piristin itseäni mm. neljän viikon mehudieetillä, joka oikeasti toimikin, mutta jälleen vain hetkellisesti. Pian tästä kävin jälleen päivittämässä lisäravinnesysteemini funkkarini luona, mutta aina väsymys vain hiipi takaisin.

2016 syksyllä pyysin terveyskeskuslääkäriltäni jälleen mahdollisuutta keskusteluavulle erään pysäyttävän paniikkikohtauksen jälkeen. Koska lääkärikäynnistä sairaanhoitajan tapaamiseen kului jokunen viikko, olin ensimmäiselle tapaamiselleni menossa jälleen mieli muuttuneena. Kerroin hoitajalle innoissani mehudieetistä ja siitä kuinka jälleen olin täynnä energiaa, enkä oikeastaan taidakaan tarvita tätä apua.

Tästä ei kuitenkaan mennyt kuin muutama hassu hetki, muutama hoitajan suora kysymys (joita en edes muista enää) ja löydän itseni parkumasta hoitajan edessä kuin viimeistä päivää. Tämän tapaamisen keskustelusta muistan oikeastaan ainoastaan tämä ihanan hoitajan lempeän toteamuksen:

"Ei tässä nyt taida Roosa pelkkä ruokavaliomuutos auttaa."

"Mä haluan kuolla."

Nyt ihan alkuun ennen kuin kukaan menee paniikkiin raflaavasta otsikosta: En ole vahingoittamassa itseäni! Elämä tuntuu juuri nyt paremmalta kuin kuukausiin ja saan ammattiapua psyykkisiin ongelmiini, joten sit back, hengitä syvään ja jatka lukemista. Minulla on tässä hetkessä asiat menossa parempaan suuntaan ja elämä maittaa. :)

Joitakin viikkoja sitten tilanne ei kuitenkaan ollut ihan näin loistokas ja siksi päätin kirjoittaa niinkin raskaasta aiheesta kuin kuoleman toivominen ja itsetuhoisuus. Mikäli sinusta tuntuu, että aihe on sinulle liikaa, älä turhaan kiusaa itseäsi, vaan mene mieluummin vaikka youtubeen katsomaan piristäviä kissavideoita. Se ei ole ollenkaan huonompi vaihtoehto! :)

Haluan nyt vielä painottaa kaikille, jotka lukevat tätä, että tarkoitukseni tällä tekstillä ei ole hakea huomiota tai lietsoa huolestuneisuutta. Päinvastoin! Tarkoitukseni on auttaa kuolema- ja itsetuhoajatusten kanssa painiskelevia ymmärtämään, että omia ajatuksiaan ei kannata uskoa, uupuneena, väsyneenä tai ahdistuneena. Masentuneena (tai ahdistuneena) ajatuksenjuoksu ei ole loogista, eivätkä masentuneet ajatukset ymmärrä, että sen hetkinen tunnetila ja olotila ei kestä ikuisesti.

"Ongelmana ei ole se, että välillä menemme tällaiseen hälytystilaan, jossa ajattelumme taso laskee.

Ongelmana ei ole se, että mieleemme juolahtaa itsetuhoisia ajatuksia.

Ongelmana on se, että otamme epätoivoiset ja itsetuhoiset ajatukset vakavasti. Että uskomme että meidän pitää tehdä itsemurha vain koska mieleemme sattui juolahtamaan ahdistuksen hetkellä ajatus “mä tapan itseni”.

--

Vaikka syvän ahdistuksen hetkellä on näyttänyt tosi todelta, ettei ongelmiini ole mitään hyvää ratkaisua, elämä on näyttänyt kerta toisensa jälkeen että olen ollut väärässä." lähde

Viimeisen puolen vuoden sisällä ajatukseni ovat pyörineet kuoleman ympärillä melkoisen paljon. Muistan ajoittain toivoneeni hartaasti, että auto ajaisi ylitseni tai tuupertuisin ojaan, enkä enää nousisi. Ajatus kuolemasta oli helpottava: Kun jokin itseni ulkopuolinen asia estäisi minua jatkamasta suorittamistani, minun ei tarvitsisi itse ottaa vastuuta siitä, että saan ulkopuoliset ymmärtämään kuinka huonosti voin. Kuolleena kukaan (erityisesti oma sisäinen ääneni) ei enää voisi vaatia minua jaksamaan.

Jossain kohtaa huomasin pohtivani, millä tavalla päättäisin päiväni, jos joku päivä seinä tulee vastaan, enkä enää jaksa. Mietin paikkoja ja tapoja, joihin kaikki voisi loppua. Missään vaiheessa en varsinaisesti kokenut olevani lähelläkään sitä pistettä, että oikeasti toimisin ajatusteni mukaan. Muistan kuitenkin kuinka pelottavilta ja ahdistavilta ajatukset tuntuivat. Ikään kuin joku päivä, en pystyisikään kontrolloimaan itseäni vaan ajatukset muuttuisivat todeksi. Tämä kertoo ehkä siitä, kuinka sisimmässäni en ikinä ole oikeasti halunnut kuolla, vaikka joku osa minua on sitä joskus toivonutkin.

Inspiroiduin kirjoittamaan tästä aiheesta, ystäväni kanssa käymäni keskustelun pohjalta. Olemme molemmat kärsineet itsetuhoajatuksista, mutta ahdistuksen ja masennuksen "tiloissamme" emme ole kumpikaan osanneet sanoa asiaa ääneen. Keskustelumme jälkeen jäin pohtimaan, miksi minusta tuntuu siltä, ettei ole yleisesti sallittua sanoa ääneen haluavansa kuolla? Mitä olisi tapahtunut jos olisin itse heikoimmilla hetkilläni sanonut jollekulle, että "Minun on niin paha olla, että toivon kuolevani." Ainakin olisin silloin voinut saada tukea ja lohdutusta, mitä en saanut painiessani yksin ajatusteni kanssa.

"Kun joku puhuu siitä, että miettii itsemurhaa, tilanteeseen pitää aina suhtautua vakavasti ja miettiä, mistä hän voisi saada apua. Kyse ei ole siitä, että henkilö haluaisi kuolla, hän ei vain näe muuta mahdollisuutta päästä vaikean ajan yli. Apu ja tuki siinä tilanteessa voivat hyvinkin ehkäistä aikeen." lähde

Syvissä masennuksen hetkissäni minusta ihan aikuisten oikeasti on tuntunut siltä, että ainoa keino ratkaista sen hetkinen ongelmatilanne, on kuolla. Tämä ei tietenkään ole kertaakaan ollut totta, ja näin "normaaliolotilassa" tuntuu jopa typerältä, että olen ajatellut niin, mutta uupuneena, väsyneenä, ahdistuneena ja/tai masentuneena, ihmisen ajattelu ei toimikaan normaalisti. Silloin ihmisestä voi ihan aidosti tuntua siltä, että ainoa ulospääsy omasta pahasta olostaan, on kuolla pois. Siltä minusta ainakin on tuntunut.

Jos sinulla on paha olla ja/tai toivot kuolevasi, sano ajatuksesi ääneen jollekulle (soita vaikka alempana näkyvään kriisipuhelimeen). Tai jos et halua sanoa ajatuksiasi ääneen, kirjoita vaikka päiväkirjaan. Kun saat ajatuksen ulos pääsi sisältä, sinun on ehkä helpompi tarkastella tilannetta objektiivisesti. Tilanteeseesi on AIVAN VARMASTI olemassa jokin muukin ratkaisu ja olen aivan varma, että elämällä on sinulle vielä paljon annettavaa. Muista, että sinun ei tarvitse kestää pahaa oloasi yksin ja vielä tulee parempia hetkiä, vaikka juuri nyt sitä voi olla vaikea nähdä.

Tukea ja apua hankalaan tilanteeseen voit saada Suomen Mielenterveysseuran Kriisipuhelimesta, joka päivystää arkisin klo 9.00-7.00 ja viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo: 15.00-7.00

010 195 202

Oli sinun elämäntilanteesi tällä hetkellä mikä hyvänsä, muista, että olet arvokas ja maailma tarvitsee sinua. <3



Lisää aiheesta:
Mielenterveyden keskusliitto - Itsetuhoisuus
Katri Manninen - Haluatko tappaa itsesi?