Uupunut mieli tarvitsee aikaa ja tilaa palautumiseen

"Ensin menee muisti, se pätkii. Sitten oikein mikään ei tuota iloa, kaikesta löytyy mutkun ja sitkun. Kavereitakin tulee välteltyä, jottei joudu kasvokkain oman pahan olon kanssa. Ajatukset ovat jäässä. Näennäisesti tehokkaan oloinen ihminen ei saakaan mitään kovin järkevää aikaan. Kyynisyys iskee. Itsetunto heikkenee.

Jossain vaiheessa alkavat myös fyysiset oireet. Sydän hakkaa, rintaa ahdistaa. Oksettaa, huimaa – tulee etsittyä netistä paniikkihäiriön oireita. Aikataulut ahdistavat niin, etteivät jalat enää suostu toimimaan.

Fyysiset oireet pakottavat pysähtymään, kroppaa ei voi enää huijata pitempään. Mieli ei hyväksy asiaa kuitenkaan vieläkään. ”En voi jäädä sairaslomalle – mitä muut ajattelevat. Kuinka ikinä voin palata töihin. Selviän varmasti tästäkin päivästä kun vain yritän.” Jo valmiiksi huonossa tilanteessa on vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Masennus alkaa vallata mieltä."
lähde

Syksyisen sairaanhoitajan tapaamisen jälkeen jäin työstäni kahden viikon sairaslomalle. Työ, jossa tehtäväni on pitkälti ratkaista ongelmia, ja välittää ihmisille hyvää fiilistä, oli muuttunut raskaaksi. Tuntui kuin olisin taantunut vuorovaikutustaidoiltani kiukuttelevan uhmaikäisen tasolle. Motivaatio ennen kovasti rakastamaani työtä kohtaan oli kadoksissa ja koin valtavaa huonommuuden tunnetta siitä kuinka huonosti tein työni ja siitä, kuinka vaikutan olemuksellani työkavereihini. Olin jatkuvasti itkuinen, enkä pystynyt enää hillitsemään itseäni julkisilla paikoilla vaan purskahdin itkuun mm. aamubussissa.

"Fyysiset oireet pakottavat pysähtymään, kroppaa ei voi enää huijata pitempään. Mieli ei hyväksy asiaa kuitenkaan vieläkään."

Loman tarkoituksena oli kerätä voimia, jotta jaksaisin alkaa selvittämään ja ratkaisemaan syitä, jotka uupumiseeni johtivat. Valitettavasti tehtävä ei ollutkaan aivan niin helppo kuin olin ajatellut. Vaikka fyysisesti otinkin rennosti ja yritin tehdä itselleni mieluisia asioita, kuten tapasin kavereita ja kävelytin kämppikseni koiraa, näin jälkikäteen olen tajunnut, että psyykkisesti en osannut rauhoittua. En uskaltanut pysähtyä kuuntelemaan omia ajatuksiani, koska aina kun sen tein, minut valtasi suunnaton ahdistus, jonka syytä en osannut itse selittää.

Loman jälkeen palasin töihin hieman paremmassa kunnossa. Päänsisäiset ongelmat eivät kuitenkaan olleet kadonneet mihinkään ja pian kaikki alkoi taas tuntumaan pahalta. Välillä tunsin meneväni töihin vain pakenemaan ongelmiani, joiden selvittämiseen minulla ei vapaa-ajalla enää riittänyt voimia. Työskentelen sen verran vastuullisessa asemassa, että poissaoloni aiheuttaa väkisin uudelleen järjestelyjä ja sen vuoksi olin luonut päässäni ajatuksen, etten_voi_olla_poissa_töistä. Tämä lisäsi ahdistusta vaan entisestään.

Alkuvuodesta tulin kuitenkin viimein siihen lopputulokseen, etten voi enää jatkaa näin. Oivalsin, että jos en itse ota vastuuta omasta voinnistani ja laita sitä etusijalle, ei sitä tule tekemään kukaan muukaan. Kun tein itseni kanssa päätöksen, etten voi enää jatkaa näin, päässäni tapahtui jotain. Olin niin pitkään sinnitellyt töissä, karsien elämästäni kaiken muun, että jo pelkkä tieto siitä, että asiat muuttuvat, toi valoa uupumustunnelin päähän. Aloin taas hymyilemään! Ihmiset sanoivat, että olen kuin uusi ihminen. Se oli hämmentävää, ja aloin jo pohtimaan josko loman pitäminen olikin huono ajatus. Työpäivien jälkeinen väsymys kuitenkin muistutti minua siitä, ettei tässä nyt vielä olla lähelläkään sellaista hyvinvointia, jonka haluan itselleni saavuttaa. Muutamassa viikossa työpaikallani tehtiin järjestelyitä ja jäin uudelleen lomalle Helmikuussa 2017.

Ja tässä sitä nyt ollaan. Hieman hukassa kaiken suhteen, samanaikaisesti innoissaan ja peloissaan mitä tuleman pitää. Nyt on aika nollata tilanne, levätä, harrastaa itsetutkiskelua ja alkaa taas elämään sitä elämää, mikä tekee minut onnelliseksi. Aika näyttää mitä se tarkoittaa. :)


Lähteet ja inspis:

Yle: Työuupumuksesta toipuminen on hidasta mutta varmasti mahdollista

Pikkuhiljaa hiipivä väsymyshelvetti

Ootko sä koskaan ajatellut, että voisit ihan tíiätkö.. olla vaan?"

Viisas pikkusiskoni kysyi tätä minulta joskus ollessani yläasteikäinen. Siskoni on minua kolme vuotta nuorempi ja oli itse tuolloin ala-asteella. Terveisiä rakkaalle siukille, jos luet tätä! Olet todella viisas ja yksi elämäni tärkeimmistä tukipilareista! <3

Muistan ensimmäisen kerran valittaneeni väsymystäni lukion terveystarkastuksessa eli noin 8-9 vuotta sitten. Silloin lääkäri ohjeisti katsomaan vähemmän TV:tä iltaisin. Seuraavat muistot syvästä väsymyksestä muistan ammattikorkeakouluajoilta kun en meinannut pysyä tunneilla hereillä. Kuittasin väsymyksen syyksi liian vähäisen nukkumiseen, vaikka nukkuminen ei koskaan tuntunut täysin poistavan väsymystä. Opiskeluaikoinani sairastuin myös syömishäiriöön, jolla on varmasti myös osansa uupumuksen syntymisessä. Siitä tulossa oma postauksensa myöhemmin.

Työelämään siirryttyäni muistan väsymyskausia, jotka tulivat muutaman kuukauden välein, koko ajan pikkuhiljaa pahentuen. Muokkasin ruokavaliotani, treenitottumuksiani ja yritin parantaa unenlaatua ja -pituutta milloin milläkin konstein. Joka kerta keksiessäni uuden syyn väsymykselleni sain virtapiikin, joka vahvisti ajatustani siitä että ratkaisu oli löytynyt. Milloin se oli gluteenin, milloin maitotuotteiden pois jättäminen, milloin liian vähäinen hiilareiden saanti, milloin liian vähäiset yöunet... You name it! Psyykkiset syyt eivät tuolloin käyneet mielessänikään, koska mullahan oli kaikki elämässäni tosi hyvin!

Vuoden 2015 Maaliskuussa synttäreideni aikaan kyllästyin lopullisesti siihen, että löysin itseni tasaisin väliajoin uupumuksen partaalta. Koska en tiennyt oliko ongelmieni ydin psyykkiset ongelmat, jotka ovat muuttuneet fyysisiksi, vai fyysiset, jotka ovat muuttuneet psyykkisiksi, hankin ulkopuolista apua molempiin. Näin päädyin sekä funktionaalisen ravintoasiantuntijan, että psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle.

2015 kesällä kävin funktionaalisen ravintoasiantuntijan juttusilla. Funkkarilla teettämieni testien perusteella kilpirauhashormoneissani oli epätasapainoa. Testitulosten näkeminen oli minulle helpotus, koska T3 ja rT3 hormonien epätasapaino, oli selitys kilpirauhasen vajaatoiminnan oireilleni (palelu, alhainen ruumiinlämpö, väsymys.. jne). Funkkarini selitti minulle asian jotakuinkin näin:

"Sun kilpirauhanen näyttäis toimivan normaalisti, joten sulla ei ole varsinaisesti kilpirauhasen vajaatoimintaa. Ongelma on kudostasolla, jossa kilpirauhasen varastohormoni T4:n pitäisi muuntua aktiiviseksi T3 hormoniksi, mutta sulla se muuntuu liikaa passiiviseksi rT3 hormoniksi syystä X. Tän takia, sulla on kilpirauhasen vajaatoiminnan oireet, vaikka itse kilpirauhanen toimii normaalisti."

Mutta mikä se syy X voisikaan olla? Kortisolilabran mukaan, joku/ jotkut asiat kuormitti mun elimistöä aika kovasti. Vielä tässäkin vaiheessa olin aivan varma, että syy on jossain ruokavaliossani. Laitettiin funkkarin ohjeistuksella ravintolisäasiani viimeisen päälle kuntoon ja jäätiin odottamaan piristymistä. Sellainen jälleen tulikin, mutta valitettavasti vain hetkellisesti.

Koska terveyskeskuksessa olivat menneet paperit sekaisin, pääsin ensimmäistä kertaa psykiatrisen sairaanhoitajan juttusille vasta 2015 uuden vuoden aattona. Tämän jälkeen kävin juttelemassa hänen kanssaan pari kuukautta ja noin seitsemännellä käynnillä ilmoitin olevani kunnossa, enkä enää kokenut tarvitsevani keskusteluapua. Tästä muutaman kuukauden päästä piristin itseäni mm. neljän viikon mehudieetillä, joka oikeasti toimikin, mutta jälleen vain hetkellisesti. Pian tästä kävin jälleen päivittämässä lisäravinnesysteemini funkkarini luona, mutta aina väsymys vain hiipi takaisin.

2016 syksyllä pyysin terveyskeskuslääkäriltäni jälleen mahdollisuutta keskusteluavulle erään pysäyttävän paniikkikohtauksen jälkeen. Koska lääkärikäynnistä sairaanhoitajan tapaamiseen kului jokunen viikko, olin ensimmäiselle tapaamiselleni menossa jälleen mieli muuttuneena. Kerroin hoitajalle innoissani mehudieetistä ja siitä kuinka jälleen olin täynnä energiaa, enkä oikeastaan taidakaan tarvita tätä apua.

Tästä ei kuitenkaan mennyt kuin muutama hassu hetki, muutama hoitajan suora kysymys (joita en edes muista enää) ja löydän itseni parkumasta hoitajan edessä kuin viimeistä päivää. Tämän tapaamisen keskustelusta muistan oikeastaan ainoastaan tämä ihanan hoitajan lempeän toteamuksen:

"Ei tässä nyt taida Roosa pelkkä ruokavaliomuutos auttaa."